Tarinaa julkaistiin osissa Suomi24:n Sims-palstalla. Kaikki osat on koottu tähän kirjoitusvirheineen kaikkineen.

~Gabrielle

"Jennipher, sä oot kaunis..." Tobey kuiskasi Jennipherin korvaan. Hän tuli lähemmäs ja silitteli Jenin vyötäröä. "Ei nyt Tobey, ei mua huvita.." Jen kuiskasi takaisin ja työsi käden pois. "Mitä mitä? Onko huono päivä?" Tobey uteli ja työnsi kätensä takaisin Jenin vyötärölle. "Ei.. Mua.. Mua vaan väsyyttäää", Jennipherin vastaus muuttui haukotukseksi. "Okei sitten", Tobey sanoi ja suuteli hellästi Jeniä poskelle, paneutui omalle puolelleen sänkyä ja vilkaisi nopeasti kelloon: 23.16. Hän veti Jenin syliinsä ja nukahti.

Jen sen sijaan valvoi. Häntä väsytti kauheasti, mutta uni ei tullut silmään. Jen käveli keittiöön ja otti lasillisen tuoremehua. Hän istahti keittiön pöydän ääreen hörppimään mehuaan. Jenin mieltä vaivasi Tobeyn sanat:"Jennipher, sä oot kaunis...". Kuinka monelta mieheltä hän oli sen kuullutkaan! Ja joka ikinen oli hänet julmasti jättänyt, yksin, kylmään maailmaan. Ei ollut helppoa olla kaunis, hän tuumasi itsekseen. Ehkä Tobey olisi eri maata.. Jennipher heitti tyhjän tölkin roskakoriin ja kömpi sänkyyn rakkaan Tobeynsa luo.

Jennipher heräsi kahvinkeittimen hörpöttävään ääneen. Aurinko paistoi pienen omakotitalon ikkunoista sisään. Jen työnsi peiton pois päältään ja nousi hitaasti ylös. Hän tepsutteli keittiöön. "Huomenta, Jen!" Tobey tervehti pirteästi vain alusvaatteet yllään. Jennipher tyrskähti: Tobey näytti huvittavalta kittaamassa kahvia vain kalsarit yllään. "Huomenta Tobey.. Kaada mullekin kahvia, kiitos", Jen vastasi tervehdykseen. Hän istahti pöytään ja otti Tobeyn tarjoaman kahvin. Tobey istui häntä vastapätä ja tarttui yhtäkkiä Jenin käteen ja alkoi silitellä sitä. "Mitäs tänään tehtäis? Mulla on vapaata", Tobey kysyi mukamas yllättäen. Jen katsele heidän käsiään. Ne olivat siinä, yhdessä, välittämättä muusta maailmasta. Jen ei voinut liikuttaa kättään.. "Jen? Hei Jen, kuulitko?" Tobey oli vetänyt kätensä pois ja huhuili Jenille. "Häh? Siis joo kyllä mä kuulin.. Mennäänkö keilaamaan?" Jennipher säpsähti hereille. "Okei.. Puetaan ja sitten menoks, vai?" Tobey kysyi. "Joo.." Jen vastasi ja hörppäsi kahvinsa loppuun.

Puolen tunnin kuluttua he istuivat Tobeyn pienessä autossa matkalla Salama-Santerin keilarataa. Jen katseli ohi vilahtelevia taloja, puistoja ja liikkeitä. Hän kaipasi jotakin, muttei tiennyt mitä. "Okei, Jen, perillä ollaan", Tobey parkkeerasi autonsa keilahallin eteen. "Neiti on hyvä ja jää pois", Tobey sanoi juhlallisesti, nousi autosta ja avasi Jenin oven sekä auttoi tytön pois. "Kiitos, oi autonkuljettaja", Jennipher kiitti ja suuteli hellästi Tobeyta nenälle. Tobey ajoi auton parempaan kohtaan ja he menivät keilaamaan.

Jen ei ollut keilannut pitkään aikaan. Hän ei muistanut, miten palloa pidetään ja miten rataa pitkin liu'utaan. Tobey nauroi joka kerta, kun Jen "heitti" pallonsa. Hän tuli auttamaan Jeniä. Loppujen lopuksi keilaus sujui melko hyvin. "Hei, tuolla on valokuvauskoppi, otetaanko kuvia?" Tobey huomasi, kun he olivat lähdössä. Hän johdatti Jenin koppiin ja tuli itse perässä. He hymyilivät kameralle tyhmästi kerta toisensa jälkeen. Yhtäkkiä Tobey tarttui kiinni Jenin vyötäröstä ja käänsi tämän itseään kohti. Jen suuteli raivokkaasti Tobeytä, jonka kädet hyväilivät Jenin kapoista vartaloa. Pian lensivätkin vaatteet pois...

Jen ja Tobey astuivat ulos hengästyneenä ja hiukset sotkuisina. Ihmiset olivat kerääntyneet kopin äärelle ja katselivat paria kun he tulivat ulos. Jen oli punainen kuin tomaatti, mutta häntä ei silti nolottanut paljoa. Hän tarttui Tobeyn käteen ja he lähtivät kävelemään. "HEI! Pysähtykää", itse Salama-Santeri huusi heidän peräänsä. Molemmat pysähtyivät ja heidän selkäpiitää pitkin kulki kylmät väreet. He kääntyivät ja näkivät ihmisten katseet ja Salama-Santerin ilmeen. Ilmeet sanoivat, että noin ei olisi saanut tehdä, täällä käy lapsiakin. "Tiedättekö, mitä tästä seuraa?" Salama-Santeri kysyi vihaisena. Jennipher piiloutui Tobeyn taakse. "Ettekö? Porttikielto!" Salama-Santeri huusi vihaisena. "Häipykää!" Hän vielä komensi. Jen ja Tobey lähtivät hiljaisina kohti kotiaan.

Kotiin päästyään Jen rojahti suoraan sohvalle. "Eipä sentään jouduttu maksamaan", hän sanoi Tobeylle. "Totta", Tobey vastasi ja rojahti Jenin viereen alkaen suudella tätä. Jen työnsi Tobeyn pois. "Harrastetaanko me tota liian usein?" hän kysyi hämmästyneeltä Tobeylta.

***

"Jen.. Mitä sä tarkotat?" Tobey kysyi hämmästyneenä. "Sä tiiät mitä mä tarkotan. Me ollaan jouduttu hankaluuksiin sen takia!" Jen vastasi sähäkästi. Hän nousi pystyyn. Tobey nousi myös. Jennipher tönäisi tätä. "Oikeesti. Me harrastetaan sitä koko ajan!" hän raivosi tietämättä syytä. Hän nautti siitä, mutta ehkä liika on liikaa. "Jen, rauhotu, ei se oo niin vakavaa", Tobey rauhoitteli Jeniä. Hän muisti yhtäkkiä kuinka he olivat tavanneet..

Vuosi 2004:
"Tobey, hei, miks sä oot noin alakulonen?" Dave Sullivan kysyi Tobeyltä. "En mä oo alakulonen.. Mä vaan..." Tobey vastasi Davelle. "Sä vaan.. Mitä? Oot puutteessa? Millon sä viimeks oot hei nähny naista?" Dave härnäsi. Miehet istuivat hämyisässä baarissa. "Niin just.. Joo.. Sitä mä tartten.. Naista", Tobey ryhdistäytyi. "Okei, jätkä, nyt lähettii bailaamaan!" Dave huusi innoissaan.
Miehet lähtivät Daven autolla kohti lähintä yökerhoa. Sinne päästyään he ottivat pöydän ja alkoi tyttöjen katselu. "Onks toi blondi pupuli sun makuun? Mulle kävis", Dave arvosteli erästä blondia tytteliä. Tobeyta eivät halvan näköiset tyrkky-tytöt kiinnostaneet, hän etsi jotakin aitoa... "Hei, sä istut mun paikalla", kuului naisen ääni Tobeyn takaa. Hän käännähti ja huomasi katsovansa kauniin, bruneten tytön vihreisiin silmiin. Tyttö kantoi käsissään drinkkiä. "Anteeks", Tobey sanoi ja nousi tuolilta nopeasti. Samalla hän tyrkkäsi tyttöä niin, että drinkki kaatui tytön kalliin näköiselle topille. Tytöstä näki, ettei hän ollut tyytyväinen. "Anteeks, ei mun pitäny... Sori", Tobey pyyteli anteeksi. Tytön ilme musteni. "Se maksoi tiiätsä pitkän pennin! Mun koko kuun palkka meni siihen!" tyttö raivosi. Tobey oli kuitenkin rento. Tytön raivotessa Tobey kysyi: "Ootsä vapaa tän illan?"

Tobeyn kuunnellessa Jennipherin raivoamista hänelle tuli ensitapaaminen väkisinkin mieleen. "Jen.. Arvaa mitä?" hän toppasi tytön raivokohtauksen. "Onko sulla vielä se toppi?" hän kysyi. "Mikä toppi?" Jen vastasi kysymyksellä. "Se, joka sulla oli päällä, kun me tavattiin", Tobey jatkoi. "On.." Jen vastasi arasti. Tobey nyökkäsi itsekseen. "Mulla on ratkaisu meijän ongelmaan" hän sanoi hetken kuluttua. "Sunkin pitää hankkia työ", hän sanoi katsoen suoraan Jennipherin vihreisiin silmiin.

***

"Tobey.. Mulle työ? Sä tiiät, että mä oon vapaa taiteilija", Jennipher katsoi kummeksuen poikaystäväänsä. "Mut jos sullakin olis muuta ajateltavaa", Tobey intti vastaan. "Luuletsä, että tää kaikki on mun syytä? Kukahan se tässä on koko ajan himoitsemassa?" Jen huusi päin Tobeyn naamaa. "No nii, mut silti.." Tobey katsoi anovin silmin Jeniin. "Hahhah", Jen puuskahti ja lähti huoneesta. Juuri tätä ominaisuutta, periksiantamattomuutta, Tobey Jenissä rakasti.

Jennipher avasi tietokoneen. Hän alkoi kirjoittamaan. Aina kun hän oli vihainen, hän kirjoitti. Vihasta hän ammensi itselleen inspiraation. Jeniä itketti. Hän ei riidellyt Tobeyn kanssa melkein koskaan. Aina kun hän suuttui, hän suuttui ystävilleen tai äidilleen tai naapurin kakaroille, muttei Tobeylle. Ei koskaan. Jen pyyhki kyyneleitään. Hän kuuli Tobeyn lähtevän. Hän oli aivan yksin.

Tobey asteli ulos auringonpaisteeseen. Hän nousi autoonsa ja lähti ajamaan kohti työpaikkaansa. Hän oli töissä levykaupassa. Ajaessaan hän mietti Jeniä..

Jen kaatoi itselleen kupin kahvia ja valmisti juustoleivän. Kyyneleet olivat kuivuneet, mutta Jenniperin mahaa kipristeli yhä. Hän oli pitkään jo miettinyt, oliko Tobey hänelle se oikea. Hän oli miettinyt mitä tapahtuisi, jos Tobey kosisi. Jeniä kammotti koko ajatus.. Hän halusi olla vapaa lähtemään, vapaa elämään.. Parisuhde ja yhdessä oleminen olivat hänelle vaikeita asioita, mutta hän rakasti Tobeyta enemmän kuin mitään muuta. Mutta silti.. Jen katsoi ulos ikkunasta, kadulle jossa käpsytteli simejä, yksin ja yhdessä... Jen tunsi kauheaa kaipuuta...

Tobey kurvasi pihaan. Hän oli iloisella päällä: hän oli saanut ylennyksen ja kotona odotteli ihana Jen, hänen oma kultansa. Tobey astui sisään ja huhuili Jeniä. Talo oli hiljainen. "Jen? Jen!" Tobey huuteli. Hän käveli keittiöön. Pöydällä oli ruusukimppu ja kortti. "Mä katson aurinkoon ja vapauteen... Mä rakastan sua nyt ja aina, rakkaudella Jennipher", kortissa luki.

***

Jennipher koputti erään aivan Stadin laitamilla olevan talon oveen. "Hetkinen!" kuului naisen ääni talon uumenista. Pian ovi aukesikin ja ovella oli superblondi naikkonen. Naisen uninen katse virkistyi heti, kun hän huomasi Jenin. "Jennipher! Tule sisään nopeasti!" nainen kiljahti innoissaan. Jen astui kynnyksen yli sisään. Nainen johdatti Jenin pirteästi sisustettuun keittiöön. "Hei Ruby", Jen sanoi vähän ajan päästä. "Heipä hei! Ei sinua olekkaan pitkään aikaan näkynyt!" Ruby hymyili kattaessaan pöytään kuppeja. "Niin.." Jen hymähti. Ruby oli hänen entisiä opiskelukavereitaan. "No miten sinä nyt yhtäkkiä tänne päädyit?" Ruby uteli laittaessaan pöytään lihavoileipiä. "Ääh.. Tulin vain käymään", Jen vastasi mahdollisimman epämääräisesti. "Jen.. Kyllä sä mulle voit kertoa", Ruby istahti pöydän ääreen. "Sulla on selvästi joku ongelma", hän jatkoi mutustaen leipää. Jennipherkin otti yhden. "On mulla vähän ongelmia. Mulla ei oo asuntoa", hän sanoi hiukan arastellen. Rubylle hän ei ollut puhunut sitten yliopistovuosien. "Jaa! No ainahan meiltä tilaa löytyy!" Ruby pudotti leipänsä ja kurkotti pöydän yli halaamaan Jeniä. "Teiltä?" Jen katsoi kummeksuen ystäväänsä. "Joo meiltä, multa ja Hollylta", Ruby sanoi ja jatkoi sitten: "Sä et tiiäkkään Hollya. Tuu kattomaan."

Ruby oli johdattanut Jenin pieneen makuuhuoneeseen. Siellä oli pinnasänky, ja Jeniä hiukan oudoksutti. "Ollaan hiljaa, ettei Holly herää", Ruby kuiski ja meni pinnasängyn luo. Jenkin tuli sängyn luo. Siellä nukkui pieni vauva. "Onks toi sun?" Jen henkäisi hämmästyneenä. Ruby kyllä saattoi tehdä mitä vain, mutta että lapsi! "Joo.. Muistaksä sen Michaelin? Sen jonka mä kihlasin yliopistossa? No me mentiin naimisiin. Sitä kesti pari kuukautta, mutta sitten mä tulin raskaaks ja siitä synty pikkunen ongelma.. Michael häippäs ja mä jäin yksin tän Hollyn kanssa", Ruby pälpätti eikä kuullostanut tippaakaan surulliselta tai pettyneeltä. Hän vilkutti pikku tytölle ja johdatti äimän käkenä olleen Jenin takaisin keittiöön.

Samaan aikaan Tobey katseli ulos pienestä ikkunasta. Hän kaipasi Jeniä koko ajan enemmän ja enemmän. Kuinka tyhjältä talo tuntuikaan nyt kun sitä asutti vain yksi ihminen. Tobey mietti, tuliko mistään enää mitään...

Pari päivää kului ja Jeniä alkoi ahdistaa ylivilkkaan Rubyn seura ja pienen Hollyn kaitseminen. Lisäksi hän oli lupautunut maksamaan puolet Rubyn vuokrasta, mutta mistä hän rahaa saisi? Hänen ei auttanut muuta kuin niellä vapaan taiteilijan tempperamenttinsä ja hankkiutua töihin.

Työnhaku alkoikin rivakasti, mutta mikään ei Jeniä kiinostanut. Eräänä iltana hän kierteli Rubyn asunnon lähettyvillä. Häntä toden teolla ahdisti. Lisäksi hän kaipasi kamalasti Tobeytä, mutta hän ei voinut palata. Jennipher oli aivan aatoksissaan, kun joku huusi hänelle. "Hei! Mitä sä täällä teet? Tää on yksityisaluetta!" miespuolinen henkilö huusi. Jen huomasi että oli kulkenut pahoille jengialuielle. "Emmä mitään.. " Jen vastasi nopeasti. "Ei kun sä ootkin se mimmi joka ettii työtä" mies tuli lähemmäs ja tunnisti Jenin. "Mistä sä tiiät?" Jen kummasteli miestä ja oli tunnistavinaan miehen kasvot. "Kuule, mä tiiän kaiken. Meillä olis sulle työtä", mies vinkkasi ja tarttui Jeniä kädestä. Silloin Jen tajusi, kuka mies oli..

***

"Marcus?" Jennipher kysyi arasti ja yritti vapautua miehen otteesta. Mies päästi irti hämmästyneenä. "Jennipher?" hän katsahti ensimmäisen kerran kunnolla Jeniin. "Mitä sä täällä teet?" hän kysyi. "En mä itse asiassa tiiä..." Jen vastasi aivan rehellisesti. Mitä hän nyt jengialuella tekisi? "Sun ei hei kuuluis olla täällä", Marcus sanoi tiukasti. "Ei nii", Jen vastasi ja yritti lähteä, mutta pysähtyi. "Mistä sä oikeesti tiesit, että mä etin työtä?" hän kysäisi mieheltä joka hyvin kiinnostuneesti katseli Jeniä. "Ruby kerto. Se sano että Jen on kaupungissa ja ettii työtä", Marcus vastasi ahmiessaan Jeniä silmillään. "Ruby?" Jen hämmästyi. "Joo.. Se kerto.. Mut emmä tajunnu et se olit sä", Marcus vastasi ja nosti katseensa. "Meil olis sulle oikeesti töitä", hän jatkoi. "Ei kiitos", Jen hymyili ja lähti.

"Ruby! Miks sä oot kertonu Marcukselle musta?" Jen raivosi ystävälleen. Holly istui heidän takanaan syöttötuolissa ja paiskoi puuroa joka puolelle. "Sähän halusit työtä", Ruby vastasi ja vei puurolautasen pois. Holly aloitti karmean parkumisen. "Mut mä en haluu nähä Marcusta! Sä tiiät sen!" Jen jatkoi huutamistaan. "Mut mä en ymmärrä sua!" Ruby suuttui kunnolla. Hän katsoi tuimasti Jeniin. "Se mies oli sulle parasta... Miks sä jätit sen? Teillä oli hauskaa yhessä ja se turvas sun tulevaisuuden!" Ruby törkki Jeniä. "Mä vaan halusin sun parasta! Mut ei, jos apu ei kelpaa. Mun puolesta sä voit kerätä kamas ja häipyy!" hän jatkoi. Jen hämmästyi. "Ja mennä minne?" hän kysyi. "En tiiä! Me ei tarvita sua", Ruby nosti Hollyn syliin ja halasi tätä. "Mee jo", hän sanoi katsoen pois päin. Jennipher katsoi syvään Rubya päin. Hän keräsi tavaransa ja astui kuin unessa ulos talosta. Hän oli taas tyhjän päällä.

Jen istui yksin puistossa. Kaikki tavarat olivat pienessä repussa ja rahaa hänellä ei ollut yhtään. Jen nyyhkytti hiljaa. Penkille istui joku mies. Jen katsoi, että mies oli häntä noin pari vuotta vanhempi. "Mikä hätänä?" mies kysyi ystäväälisesti ja hymyili. Kukaan ei ollut hymyillyt hänelle pitkään aikaan. "Elämä vaan mättää ja pahasti", Jen vastasi hetken harkittuaan, oliko viisasta vastata ventovieraalle. "No? Mitenkäs niin on sattunut?" mies kyseli ja katsahti Jeniin. Mies oli hyvin tutun näköinen. Jen tunsi kauheaa kaipuuta. "Tobey..." hän kuiskasi ajatuksissaan. "Mitä?" mies kysyi. "Ei mitään.. Minä vain mietin.. Mieshuolia", Jen hymyili miehelle. Hän muisteli yhteisiä ihania hetkiään Tobeyn kanssa.

Sillä välin mies oli tullut aivan Jenin viereen. Jen ei ollut huomannut mitään. Hän muisti kuinka hän ja Tobey olivat vaihtaneet suudelmia penkillä katsellen auringonlaskua... Jen tunsi huulet niskassaan ja säikähti. Hän käännähti ja näki sen miehen. Mies tarttui Jeniä vyötäröstä ja suuteli ahnaasti. Jen rimpuili ja yritti purra, mutta mies oli vahva. Hän kellisti Jenin penkille...

"Mitä täällä tapahtuu?" Jen kuuli äänen jostain kaukaa. Paino hänen päältään nousi. Hän kuuli loittonevia juoksuaskeleita. "Oletko kunnossa?" ääni kysyi. Jennipher itki. Hän ei nähnyt mitään. Joku istui hänen viereensä ja silitti hänen selkäänsä. Jen värähti ja yritti työntää kättä pois, mutta käsi pysyi selällä turvaten sitä. Jen kohotti katseensa...

***

"Tobey?" Jen katsoi miestä pitkään. Tottakai se oli Tobey, hänen oma sankarinsa ja pelastajansa. Tobey istui vain ja hymyili. Jen luuli näkevänsä unta. Kyyneleet pursusivat hänen silmistään. "Heippa Jen", Tobey sanoi ja tuli lähemmäs. Jen ei voinut enää vastustaa itkua. "Mä olen kaivannut sua kauheasti!" hän itki ja halasi sitten miestä. "Mäkin sua..." Tobey vastasi ja suuteli hellästi Jeniä. Vihdoinkin Jen tunsi olonsa turvalliseksi ja kokonaiseksi.

Tobey oli vienyt Jennipherin takaisin heidän kotiinsa. Jen oli kuin ei olisi ikinä nähnyt mitään niin kaunista. Hän kierteli taloa ja suuteli Tobeyta aina välillä. Jen katsoi kaikki kaapit läpi. Kaikki oli kuten hänen lähtiessään. Jen ei olisi voinut olla onnellisempi.

Illalla he istuivat sylikkäin sohvalla katsellen telkkaria. "Kuinka kauan olin poissa?" Jen kysyi arasti. "Kaksi viikkoa..." Tobey vastasi. Hän oli kaivannut Jeniä joka minuutti. "Jen, lupaa yksi juttu", Tobey sanoi ja silitti Jenin poskea. "Mitä vaan", Jen vastasi ja kääntyi kasvot Tobeyta päin. "Älä enää ikinä karkaa", Tobey kuiskasi. Jen hymyili ja he vaipuivat suloisiin suudelmiin.

Aamulla Jen heräsi sohvalta. Tobey nukkui suloisesti alusvaatteissaan lattialla. Jen naurahti. Hän astui kevyesti Tobeyn yli kohti keittiötä. Jennipher istahti tuolille ja katseli ulos. Ilma näytti raikkaalta. Jen otti kupillisen kahvia ja yhtäkkiä värähti. Kadulla käveli sama mies, joka oli istunut puistossa hänen vieressään. Mies selvästi katseli heidän taloaan ja soitti sitten jonnekin. Jeniä pelotti. Samaan aikaan Tobey käveli huoneeseen. "Hei muru, sä oletkin keittänyt kahvia", hän sanoi ja suuteli Jeniä. Jen ei halunnut enää pelätä vaan suuteli täysillä takaisin. "Anteeks, kun mä suutuin sulle", Jen sanoi sitten. "Ei mitään..." Tobey vastasi istahtaen Jeniä vastapäätä. "Mä oon miettiny.. Ehkä mä voisin alkaa tehä jotain töitä", Jen jatkoi ja katsoi pöytään. "Sehän on hienoa!" Tobey ilahtui ja työnsi Jenin eteen lehden. "Siinä niitä työpaikkoja sitten olis", hän naurahti ja hörppäsi kahvia.

Jen oli löytänyt itselleen työn, joka ei välttämättä ollut niin kauhean mieluisa. Hän työskenteli koeputkien puhdistajana Simcityn tiedekeskuksessa. Jenillä ei oolut mitään ylenemishaluja, vaan hän odotti, että lääkärialalta vapautuisi paikkoja. Yliopistossa hän oli opiskellut pääaineenaan fysiikkaa.

"Mä just tajusin, että me ollaan oltu yhessä aika pitkään", Tobey tajusi yhtenä iltana. "Totta..." Jen vastasi. Hän ei ollut muistanutkaan, että hän ja Tobey olivat olleet yhdessä ties kuinka kauan. Tobey oli hänen elämäsä mies. "Mehän voitais juhlistaa sitä jotenkin", Tobey ehdotti. "Mitäs jos mentäis huomenna syömään?" hän jatkoi ja suuteli Jeniä. "Ei mulla mitään sitä vastaan oo.." Jen vastasi ja johdatti Tobeyn makuuhuoneeseen.

Seuraavana iltana pariskunta oli lähdössä ravintola Viivaan hienolle aterialle. He ajoivat Tobeyn pienellä ja likaisella autolla hienostopaikkaan, mutta eivät tunteneet itseään yhtään ulkopuolisiksi. Snobit vanhukset katselivat heitä alta kulmien, mutta Jen ja Tobey vain nauroivat. He istuivat pieneen pöytään vastakkain. Tobey lähetteli Jenille lentosuukkoja ja hyväili tämän käsiä. Heidän tilaamansa ateriat tulivat pian.

Ennen jälkiruokaa he päättivät hiukan tanssahdella. Vaikka varsinaista tanssilattiaa ei ravintolassa ollutkaan, he eivät siitä välittäneet. Heidän hidas tanssinsa päättyi syvään suudelmaan.

"Jen.. Mä rakastan sua", Tobey puheli kun he olivat syöneet jälkiruokansa, mutta silti istuivat pöydässä. "Mäkin sua", Jen vastasi. Häntä jännitti. Aivan kuin jotain olisi tekeillä... Tobey kaivoi taskusta jotakin, joka näytti uhkaavasti sormusrasialta. Mies työnsi sen pöydälle ja avasi sen ja kysyi sitten: "Jen.. Tuletko mun vaimokseni?"

***

Jen katsoi sormusta kyynelten kimallellessa hänen silmissään. Hän tarttui sormukseen ja katsoi sitä: se oli kaunis ja aivan varmasti todella kallis. Siinä oli suuri timantti. Jen pujotti hiljaa sormuksen sormeensa. "Mä tulen..." hän kuiskasi hiljaa. Tobey kumartui pöydän yli ja halasi Jeniä. Nyt he kuuluivat vain toisilleen, eikä kellään olisi mitään asiaa tulla parin väliin.

Heidän ajellessaan kotiinpäin Jen ihaili sormustaan. "Tykkäätkö?" Tobey kysyi hidastaen autoa. Tiellä oli jotakin. "Se on aivan upea... Kiitos", Jen hymyili ja suuteli Tobeyta poskelle. Mies tuoksui nektariinille. "Vaan parasta sulle", Tobey hymyili ja joutui pysähtymään kokonaan. Ilmeisesti oli tapahtunut kolari... "Miten sulla oli varaa tähän?" Jen tajusi yhtäkkiä. Sormus oli varmasti tuhansien arvoinen. Tobey naurahti. "Mä olen säästänyt siitä lähtien kun näin sut.. Mä olin ihan varma, että ton naisen mä kihlaan ja sitten vien vihille", hän kertoi. Jenin silmistä valui taas kyyneliä. "Mä en ikinä aattele noin pitkälle", hän sanoi. "Mä ostin sormuksen kun sä karkasit", Tobey paljasti. Jen suuteli miestä uudelleen ja päästi himon valloilleen...

Joku koputti auton ikkunaan. Jen säikähti ja etsi jostakin itselleen jotakin, millä saattoi suojata ylävartalon ja veivasi sitten ikkunan auki. Tobey siliteli Jenin paljasta selkää. "Krrhm... Kolari on selvitetty ja liikenne kulkee taas", konstaapeli kertoi katsellen soveliaasti poispäin Jenistä. "Ai kiitos", Jen kiitti ja konstaapeli lähti pois. He vetivät vaatteet päällensä ja ajoivat sitten kotiin.

Aamulla Jen heräsi yksin. Tobeyn työt alkoivat aina niin aikaiseen... Jen puki ja käveli sitten keittiöön syömään aamiaista ja soittamaan kaikki mahdolliset ystävät ja sukulaiset läpi, jotta kaikki saisivat tietää kihlauksesta. "Sinäkö kihloihin?" Jenin äiti parahti puhelimessa. "Ei kai vaan se Tom vai kuka hän nyt olikaan?" nainen jatkoi nalkuttavalla äänellä. "Tobey! Ja kyllä, juuri hän. Hän on nyt mun tuleva mies ja häät vietetään piakkoin", Jen vastasi äidilleen ja sulki puhelimen. Hän meni hoitamaan kukkia, joita oli naapureiden pihasta heidän nurmelleen levinnyt.

Kun Jen oli lopettelemassa puutarhatöitään, hän tunsi katseen kulkevan pitkin hänen vartaloaan. Hän kohotti katseensa ja näki sen puistomiehen. Jen säikähti kauheasti. Mies kulki häntä kohti ja Jen perääntyi kohti talon seinää. "Kuka sä oot ja mitä sä tahot?" Jen kysyi ääni vapisten. Mies tuli vain lähemmäs ja lähemmäs, eikä Jennipher voinut liikkua. Pian mies oli aivan lähellä Jeniä. Jen hengitti raskaasti. Miehen vartalo kosketti Jenin omaa ruumista. Jen painoi päänsä, niin ettei mies nähnyt hänen kasvojaan. "Halusin nähdä sinun kasvosi kunnolla", mies kuiskasi. Hänen kätensä nousivat Jennipherin lantiota pitkin kohti kasvoja. Jen kohotti katseensa ja mies katsoi syvälle hänen silmiinsä. Heidän välillään oli sanaton yhteys... Hiljaisuus kesti vain sekunteja. Jen riistäytyi miehen otteesta ja juoksi nopeasti sisään lukiten ovet ja sulkien ikkunat. Hän näki kuinka mies käveli kuin kuollut pois tontilta

***

Jennipher tärisi hiljaa. Hän istahti sohvalle ja ihaili sormustaan. Se oli todella kaunis. Yhtäkkiä Jenistä tuntui todella surulliselta. Mitäköhän Rubylle kuului? Hän tajusi, kuinka hyvin hänen asiansa olivat verrattuna Rubyyn ja muihin Stadin kulmilla asuviin simeihin. Jen käveli hitaasti puhelimen luo. Rubylle hän ei ollut vielä kertonut kihlauksestaan... Jen naputteli numeron. Häntä jänntti hiukan, sillä Ruby oli heittänyt hänet ulos... "Haloo?" Ruby vastasi puhelimeen. "Hei, täällä on Jen", Jen tervehti varovasti. "Oi, Jen? Mä olen ollut tosi huolissani! Miten sä selvisit? Mä oisin soittanu sulle jos oisin tienny sun numeron! Mistä sä tiesit mun numeron..." Ruby oli selvästi ilahtunut soitosta. "Ihan hyvin.. Puistossa sattu välikohtaus, mut Tobey tuli ja pelasti mut ja me mentiin kihloihin!" Jen kertoi. "Upeeta! Arvaa mitä? Mäkin oon löytäny uuden miehen", Ruby innostui. "Se on tosi upee... Ja ihana.. Ja hyvä sängyssä.. Ja komee", nainen luetteli. "Ja se rakastaa Hollya!" hän lopetti kiljaisten riemusta. "Vau.. Kukas se on?" Jen kysyi. Rubyn miesvalinnat eivät koskaan olleet onnistuneet. "Se on yks Robby vaan.. Tiiätkö, se DJ", Ruby kertoi. "Millon häät on?" hän kysyi vielä. "Parin viikon kuluttua", Jen vastasi ja jatkoi sitten: "Mun pitää nyt mennä. Onnea sulle, Hollylle ja Robbylle." Jenistä tuntui nyt paljon onnellisemmalta.

Parin viikon kuluttua järjestettiin häät. Ruby oli Jenin kaaso. "Vau, sä näytät tosi upeelta", nainen ihaili Jenin pukua. "Saanko mä ton sitten, kun mä meen Robbyn kanssa naimisiin?" hän kysyi aivan kuin avioliitto Robbyn kanssa olisi varmaa. "Totta kai", Jen lupasi. Ruby kiitti ja meni sitten istumaan suuren vihkikaaren edessä olevalle penkille Robbyn viereen. Jen katseli heitä pitkään. He näyttivät onnellisilta, jopa pieni Hollykin. Tobey seisoi kaaren alla odottaen morsiantaan.

Jen asteli kepeästi kohti vihkikaarta. Häntä jännitti. Nyt se olisi totta, avioliitto sitoisi heidät iäksi yhteen. "Tahdonko minä tätä?" Jen mietti itsekseen ja päätti tomerasti, että tahtoi. Pian hän olikin jo kaaren alla. Pappi aloitti puheensa. "Tahdotko sinä, Tobey Moore, ottaa Jennipher Thompsonin vaimoksesi ja rakastaa häntä niin myötä- kuin vastamäissä?" pappi puhui hiljaisella äänellään. "Tahdon", Tobey vastasi ja katsoi Jeniä hymyillen. "Entä tahdotko sinä, Jennipher Thompson, ottaa Tobey Mooren mieheksesi ja rakastaa häntä niin myötä- kuin vastamäissä?" pappi kysyi nyt Jeniltä. Jen piti pienen tauon ja katsoi kaikkia simejä, jotka olivat tapahtumaa tulleet todistamaan. Sitten hän kääntyi kohti pappia ja vastasi:"Tahdon." Pappi pyysi sormuksia ja julisti heidät sitten mieheksi ja vaimoksi. "Voitte suudella", hän julisti ja Tobey kääntyi Jeniä kohden ja upotti tämän suudelmiin.

"Onnea, onnea!" "Upeaa, Jen!" "Miltä nyt tuntuu?" Kysymyksien ja onnittelujen tulva ahdisti tuoretta vaimoa. Hän halusi sulkeutua jonnekkin, olla yksin. Tobey sen sijaan näytti viihtyvän.. Jen astui ulos talosta ja käveli vihkikaaren alle. Hän katseli siinä kiemurtelevia ruusuköynnöksiä ja tunsi syvän pistoksen rinnassaan. "Jen..?" Varovainen ääni kuului hänen takaansa. Jen käännähti. Se oli puistomies. "Onnea", mies sanoi hiljaisella äänellään ja hymyili hiukan. Mies oli kovin kalpea. Jeniä ei enää pelottanut. Aivan kuin hän olisi tuntenut miehen koko ikänsä. "Kiitos", hän kuiskasi hiljaa. Mies hymyili vielä kerran ja käveli hiljalleen pois.

***

Jen katsoi pitkään miehen perään. Heissä oli jotakin yhteistä.. Miksiköhän mies oli niin tungetellut puistossa ja nyt muuttunut niin kovin.. kuolleeksi? Jen havahtui aatoksistaan, kun kuuli Tobeyn kutsuvan tätä. "Mikä sulla on Jen?" hän kysyi huolestuneesti. Jen hymyili. "Tää on aika iso juttu.. Mä vaan kelasin meijän yhteistä elämää", hän vastasi ja katsoi sitten Tobeyta silmiin. "Juhlat on ohi, ja limusiinikyyti odottaa", mies vinkkasi ja suuteli Jeniä. He kävelivät käsikkäin limusiiniin.

Palattuaan ajelulta nuori pari oli hyvin pirteällä päällä. He nauroivat jokaiselle asialle. Jeniä väsytti, mutta hän ei tahtonut käydä nukkumaan. Tobey katseli telkkarista urheilua. Jen päätti sittenkin käydä nukkumaan ja vaihtoi silkkisen yöasun päälleen. Tobey tuli huoneeseen ja katsoi Jeniä, tuoretta vaimoaan. Hän astui lähemmäs ja suuteli kiihkeästi Jeniä, joka unisena vastasi suudelmaan. He kaatuivat sängylle ja juhlistivat pelehtimisellä avioliittoaan.

Aamulla Jen heräsi tykyttävään päänsärkyyn. Onneksi hänellä oli vapaapäivä... Tobey puuhaili jotakin keittiössä. Jen tepsutteli sinne. "Huomenta", Tobey tervehti ja kattoi pöytään räiskäleitä. Jeniä ei huvittanut syödä nyt mitään. "Syö vaan, jooko?" Tobey yritti syöttää vaimoaan. "Tobey, ei nyt! Mä haluan vaan vettä", Jen kimmastui. Tobey hämmästyi ja antoi Jenille vettä. Hän katsahti kelloon. "Mun pitää mennä, työt alkaa", hän sanoi ja suuteli Jeniä kiireesti otsalle. Jen kömpi takaisin nukkumaan.

Pari viikkoa oli kulunut heidän häistään. Jen oli vihdoin saanut töitä lääkärialalta ja Tobey oli kiivennyt urallaan melko korkealle. Eräänä iltana he katselivat yhdessä telkkaria. "Jen, mitäs sanoisit jos hankittaisiin vauva?" Tobey kysyi yllättäen. "Mitä? Vauva?" Jen kääntyi Tobeyta päin. "Vauva?" hän toisti epäuskoisena. Tobey nyökkäsi. "Ei", Jen vastasi. Juurihan he olivat naimisiin menneet, ei vielä mitään vauvoja hankittaisi! "Miksei?" Tobey kysyi hiukan pettyneenä ja jatkoi:"Ei siitä paljoa vaivaa olisi..." Jen pyöritti päätään. "Ei vielä, Tob, ei vielä", hän sanoi ja nousi sohvalta. Tobey tunsi itsensä petetyksi. Hänen unelmansa oli pieni lapsi, sellainen, joka olisi riippuvainen juuri hänestä, joka rakastaisi häntä aina ja huutaisi hänen tullessa töistä "isi" ja halaisi. Jen oli romuttanut hänen toiveensa.. Hänen unelmiensa nainen ei tahtonut lasta, ainakaan vielä. Mutta milloin hän tahtoisi?

***

Tobey oli murheellinen. Hän oli hyvin lapsiystävällinen. Hän oli varttunut suurperheessä useiden sisarustensa kera ja ei siksi viihtynyt aikuisiälläkään yksinään kovin paljoa. Vasta nyt Tobey tajusi miten hämmästyttävän erilainen Jen olikaan verrattuna häneen... Mutta naisesta, vaimostaan, hän ei päästäisi ikinä irti, ei, vaikka Jen ei tarjoaisikaan hänelle lapsia.

Jen kirjoitti taas. Hänen romaaninsa oli edistynyt jo jonkin verran. Romaani kertoi naisesta joka etsi elämäsä rakkautta. Jen hymähti itsekseen. Tarinan nainen kuvasi alunperin häntä, mutta hän oli rakkautensa löytänyt jo ajat sitten. Jen mietti Tobeyn toivetta saada lapsia. Kyllähän hänkin lapsia rakasti, mutta hän ei halunnut olla masu pyöreänä ja sitten imettää ja hoivata lasta vuosia. Jen itse oli ei-toivottu lapsi. Hän oli varttunut isänsä kanssa melkein koko ikänsä. Hänen äitinsä oli karannut toisen miehen matkaan hänen synnyttyä ja sitten palannut Jenin ollessa teini-ikäinen kotiin ja nainut uudelleen Jenin isän. Kaikesta huolimatta Jenillä ja tämän äidillä oli lämmin suhde. Jen leikitteli mielessään ajatuksella, että hänellä ja Tobeylla olisi lapsi. Hän naurahti ajatukselleen ja kirjoitti naisen löytäneen rakkautensa.

Aikaa Tobeyn ja Jenin lapsikeskustelusta oli kulunut jo muutama kuukausi. Pari näytti unohtaneen tapahtuman tyystin. Jen olikin, mutta Tobey ei. Hän tahtoi lapsia nyt, eikä sitten kolmikymppisenä. Eräänä iltana hän yritti saada Jenin muuttamaan mieltään. "Ehei. Mä en tahdo lapsia. En ainakaan ennen kun mä täytän kolmekymmentä", Jen naurahti. Tobey oli pettynyt. "Yritä jooko ymmärtää? Mä en vaan oo valmis", Jen lohdutti miestään suudelmin.

Jen yleni urallaan ja oli melkein koko ajan töissä. Tobeylle työ ei taas maistunut. Mies tunsi olonsa usein yksinäiseksi, silä töiden jälkeen Jen oli usein liian väsynyt keskustelemaan saati sitten lemmiskelemään. Tobey ei muistanut, milloin viimeksi he olivat käyneet yhdessä ulkona. Hänen ei olisi ikinä pitänyt ehdottaa Jenille työntekoa...

Tobey vietti yhä enemmän aikaansa Stadin baareissa. Hän kaipasi entistä Jeniä, sitä, joka ei pingottanut töistä. Hänen vaimonsa tuntui niin kovin erilaiselta.. Mutta kunhan Jenin uraisnnostus laantuisi, heillä olisi taatusti yhtä hauskaa kuin ennen. Baarimikko kantoi Tobeylle viidennen lasillisen mehua, sillä Tobey ei juonut paljoa alkoholipitoisia juomia. Baarin ovesta astui samalla hetkellä nätti punahiuksinen nainen. Hän näytti yhtä väsyneeltä ja yksinäiseltä kuin Tobey... Nainen istui nurkkapöytään ja tilasi jotakin. Tobeysta tuntui, että hänen piti mennä naisen luo juttelemaan. Hän nousi omasta pöydästään ja istahti naista vastapäätä. "Hei", hän tervehti. "Hei", nainen vastasi hiukan kummeksuen. Tobey viritteli alkeellista keskustelua, ja jo pian he huomasivat, kuinka hyvin heillä synkkasi. Nainen kertoi nimekseen Eliza.

Tobeyn päivät eivät enää tuntuneet niin yksinäisiltä, eikä hän ajatellut lapsiasiaakaan kauheasti. Jenin työkiireet eivät laantuneet vieläkään, mutta enää se ei Tobeyta haitannut. Hänestä ja Elizasta oli tullut hyvät ystävät ja he tapasivat joka päivä eri puolilla Stadia. "Kultsi, mulla menee tänään töissä koko yö.." Jen ilmoitti kerran miehelleen. "Älä tunne oloas yksinäiseks!" hän huikkasi lähtiessään. Tobey päätti kutsua Elizan kylään.

"Vau! Tää on siis sun koti", Eliza kierteli taloa. "Joo, mun ja Jenin", Tobey kertoi ja esitteli mielissään eri huoneita. "Niin.. Millon mä saan nähä Jenin?" Eliza kysyi. "Emmä tiiä. Sillä on paljon kiireitä nykyään", Tobey vastasi hiukan alakuloisesti. "No, kyllä mä sen varmaan joskus tapaan", Eliza naurahti ja Tobey alkoi laittamaan ruokaa. Illan hämärtyessä he olivat siirtyneet ruokailun jälkeen olohuoneeseen katsomaan telkkaria. He vitsailivat, kutittivat ja kiusasivat toisiaan. "Vau. Mun on pakko sanoo vau. Jen on oikee onnentyttö, kun sillä on sut", Eliza sanoi Tobeylle. He istuivat vierekkäin sohvalla. Sanat kuullostivat hassulta Tobeyn korvissa. Kuin vahingossa hän nosti Elizan hänen syliinsä. He katselivat toisiaan ja Tobey nojautui eteenpäin... He suutelivat. Tobey tajusi kuinka puutteessa oli ollut. Hän suuteli rajusti naista ja johdatti tämän makuuhuoneeseen. He viettivät hyvin intiimin tuokion... Sitten Tobey tajusi mitä oli tehnyt. Hän katseli kauhuissaan naista, joka makasi hänen allaan. Siinä olisi kuulunut olla Jen! Tobey nousi äkkiä pois. "Mikä sulle tuli?" Eliza kysyi hämmästyneesti. "Mun ei olis pitäny tehä tota. Anteeks. Ei ollu tarkotus", Tobey soperteli jotakin. Eliza suuteli hänen niskaansa. "Ei Eliza. Sä et oo Jen, sä et oo mun vaimo", hän sanoi Elizalle. Nainen pukeutui loukkaantuneesti ja lähti.

***

Tobey istui sängynlaidalla ja mietti. Miksi hän oli niin tehnyt? Hän ei edes rakastanut Elizaa.. Tobey huomasi, että kello oli ties kuinka paljon ja hän päätti painua nukkumaan, vaikka yleensä hän valvoi ja odotti Jeniä. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Hän pelkäsi mitä Jen sanoisi, jos saisi tietää. Nainen tahtoisi varmasti eron. Tobeyta kammotti ajatuskin. Mies vaipui kuitenkin rauhattomaan uneen.

Jen tuli iloisena töistä. Yö oli ollut rankka, mutta palkitseva. Hän oli aivan lähellä ylennystä sairaalan johtajaksi.. Jen odotti, että Tobey olisi tullut hänen luokseen, mutta eihän mies tullut. Jenin hyvä mieli laantui hiukan. Hän käveli makuuhuoneeseen, jossa näki miehensä nukkuvan. Hän hymyili hiukan; Tobey näytti suloiselta nukkuessaan. Jen vaihtoi pyjaman päälleen ja kömpi Tobeyn viereen. Hän kosketti Tobeyn selkää. Mies värähti, muttei herännyt. Jenkin nukahti.

Aamulla he heräsivät hitaasti. Tobeylla ja Jenillä oli molemmilla vapaata. Jen sai itsenä ensin ylös ja hän meni keittiöön keittämään kahvia. Hän oli epätavallisen pirteä. Tobey sitä vastoin oli nyreä. Hän pelkäsi, että Jen oli saanut tietää ja oli siksi niin pirteä. Hän oli lukenut jostain joskus, että simit saattavat peittää pahaa oloaan pirteydellä. "Jen? Oletko sä kunnossa?" Tobey kysyi. "Oon, miten niin?" Jen kysyi ja katsahti Tobeyhin. "Sä et oo, mä huomaan sen", Jen jatkoi ja astui lähemmäs Tobeyta. "Oon mä ihan kunnossa, mä vaan.. Mulla on vaan huono päivä tai jotain", Tobey vastasi hiukan vaivaantuneesti. "Ai, sä murehit sitä lapsiasiaa", Jen tajusi ja jatkoi sitten: "Mä oon miettiny. Ehkä mä oon sittenkin valmis lapsille..." Tobey riemastui silminnähden. "Oikeesti?" hän kysyi. Jen nyökkäsi hiljaa ja hymyili. "Mä oon ihan lähellä ylennystä, sen jälkeen sitten", hän sanoi Tobeylle. Tobey suuteli Jeniä kiitokseksi.

Jen saikin ylennyksen parin päivän kuluttua. Hän kertoi innoissaan Tobeylle, kuinka hänellä nyt oli 153 alaista SimCityn keskussairaalassa ja kuinka iloinen vanha sairaalanjohtaja oli ollut päästessään virasta. "Hienoa", Tobey hymyili Jenille hiukan odottavasti. "Mä en ole unohtanut", Jen vastasi hymyyn. Hän hyppäsi Tobeyn syliin ja mies kantoi hänet makuuhuoneen puolelle. Tobey oli onnellinen. Hän oli unohtanut ikävän välikohtauksen Elizan kanssa nopeasti ja oli täysin keskittynyt vaimoonsa.

Jen tuli kuin tulikin raskaaksi ja aamupahoinvoinnit alkoivat. Vaikka Jen oli entistä pahantuulisempi, ei Tobey välittänyt, kantoihan Jen hänen lastaan, joten kiukkuisuu oli täysi ymmärrettävää. Raskaus eteni hyvin ja pian olisi Jenin synnytyksen aika. Pari oli hyvin jännittynyt, tulisiko sieltä tyttö vai poika... Jen oli tehnyt valtavat nimilistat ja Tobeyn oli pitänyt valita nimistä parhaimmat. Ja kaikille ystäville ja sukulaisille oli tietenkin pitänyt ilmoittaa heti.. Tobey oli väsynyt, mutta onnellinen, ja tiesi Jeninkin olevan.

Seuraavana aamuna ovikello soi varhain. Tobey nousi sängystä vastahakoisesti. Jen ei ollut herännyt. Mies käveli ovelle niin hitaasti kuin pystyi; hänen ei huvittanut jutella kenenkään kanssa. Hän avasi oven ja huomasi tuijottavansa Elizan punaisia hiuksia.

***

"Mitä sä täällä teet?" Tobey suhahti vihaisesti Elizalle. "Mä vaan ajattelin, että sun on pakko rakastaa mua", nainen hymyili Tobeylle ja yritti elväti suudella. Tobey työnsi Elizaa kauemmas. "Mä en rakasta sua, enkä koskaan ookkaan", Tobey sähähti. "Miks sä sitten sivuutit sun vaimos?" Eliza kysyi suuttuen ja jatkoi: "Jos sä et ois rakastanu mua, tai ees halunnu mua, sä et olis tehny niin!" Tobey hämmästyi: Elizan puheissa oli perää. Mutta ei hän ollut naista rakastanut koskaan, hänen sydämensä kuului Jenille. "En mä sua oo edes halunnu! Sä vaan.. olit siinä sopivasti", Tobey yritti selitellä. "Hah! Just joo", Eliza naurahti. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sulki sitten suunsa. "Sä voisit nyt häipyä, vai mitä? Mä en taho nähä sua enää koskaan. Anteeks kaikki vaiva ja muu minkä mä oon sulle aiheuttanu", Tobey sanoi Elizalle. Nainen mulkaisi Tobeyta ilkeästi ja lähti sitten sanomatta sanaakaan. Tobey sulki varovasti oven. Hän ei ymmärtänyt, miten jotkut voivat olla niin riippuvaisia miltei tuntemattomistakin simestä.

Jen heräsi ihanaan aamuun. Hänen nenäänsä leijui paahdettujen leivonnaisten ihana tuoksu... Jen venytteli rauhassa ja nousi sitten hitaasti sängystä. Hän käveli vaikeanlaisesti keittiöön. Maha oli jo melkoisen suuri. Jen istahti pöydän ääreen ja alkoi ahmia leivonnaistaan. Tobey naurahti katsellessaan Jeniä. Paahdettavat leivonnaiset olivat naiselle raskauden myötä syntynyt mielihalu. Jen himoitsi myös kynttilöitä ja niitä olikin ympäri taloa vessaa ja autotallia myöten. Jenin rahoilla taloon oli rakennettu lisäsiipi, johon tuleva lapsi saisi asettua.

Pian Jen ei pystynyt edes kunnolla liikkua ja hän makasikin päivät pitkät sohvalla lehtiä lukien ja telkkaria tuijottaen. Tobey oli ottanut lomaa, sillä hän tahtoi todistaa syntymän ihmettä. Kotona oleminen kävi kuitenkin työstä, sillä hänen piti kantaa Jenille syötävää ja ostaa uusia lehtiä naisen luettavaksi.

Eräänä iltana he olivat aivan rauhassa ruokailemassa. Yhtäkkiä Jenin ilme muuttui tuskaisaksi. "Jen? Jen, ootko kunnossa?" Tobey kyseli hätäisesti ja kauhuissaan. "Joo.. Mä luulen että se syntyy nyt!" Jen sai vastattua; tuska oli viiltävä. Jen huusi kuin viimeistä päivää ja Tobey yritti rauhoitella vaimoaan. Pian Jenin huuto lakkasi ja Tobeyn käsivarsilla lepäsi pieni tyttö, sievä ja viaton. Mutta Jenin tuska ei ollutkaan ohi. hän hengitti raskaasti ja synnytti saman tien toisen lapsen, pojan, jonka Tobey laski Jenin käsivarsille. Pariskunta katseli lapsiaan, kaksosia, kuin maailman suurinta aarretta ja tajusivat olevansa maailman onnellisimmat simit.

***

Kaksoset nimettiin Jacobiksi ja Tessiksi. Vanhemmilla ei ollut enää juuri lainkaan omaa aikaa, sillä lasten hoitaminen ja leikittäminen vei sitä kauheasti. Pian pienokaiset kasvoivat touhukkaiksi taaperoiksi ja vanhemmilla oli vielä vähemmän aikaa, koska taaperot tahtoivat oppia kaiken. Jen opetti Tessiä puhumaan samalla kun Tobey opetti Jacobia kävelemään. Heidän onnekseen lapset olivat nopeasti oppivaa sorttia. Eräänä iltana Jen ja Tobey istuskelivat sohvalla ihan kahdestaan laitettuaan kaksoset nukkumaan. Molemmat olivat väsyneitä kasvatusurakastaan. "On ne söpöjä.. Vaikee ajatella, että ne on meijän", Jen kuiskasi Tobeylle. Tobey naurahti ja hieroi Jenin niskoja. "Nii.." hän vastasi hiljaa. "Mulle tuli tässä just mieleen yks juttu", Jen kääntyi Tobeyta päin. Tobey kohotti kulmiaan. "Mä mietin, että mä voisin jäädä kotiin, niinku kotiäidiks", Jen kertoi. Tobey hämmästyi. "Justhan sä pääsit uras huipulle", hän ihmetteli. "Nii nii, mutta nyt siinä ei oo mitään haastetta", Jen selitteli. "Jaa.. No onhan toi totta", Tobey tajusi mietittyään hetken. "Kai se mulle sopii, eihän noita voi yksinkään jättää", hän jatkoi.

Jen jäi kotiin ja Tobey vaihtoi lainvalvontauralle. Lapset viihtyivät hyvin yhdessä ja Jen sai joskus jopa hiukan lepohetkiä. Kaksoset olivat eläväsiä ja oppivaisia. He leikkivät usein yhdessä ja rakastivat kuunnella tarinoita. Kaksoset rakastivat myös vessanpöntön kanssa lutraamista ja Jen saikin aina olla luuttuamassa vessan lattioita.

Pian kaksoset varttuivat lapsiksi ja aloittivat koulunkäynnin. Tess oli tunnollinen ja ahkera oppilas, kun taas Jacobilta jäi usein läksyt tekemättä. "Ootkos jo tehnyt läksyt?" Tobey kyseli joka päivä pojaltaan, joka aina vastasi kyllä, vaikkei ollutkaan. Tobey otti pojan puhutteluun. "Läksyt on tosi tärkeitä. Jos sä et tee niitä, ne siellä koulussa ajattelee, että täällä on jotain hullusti ja sitten sosiaalitäti tulee ja hake sut pois", hän nuhteli poikaansa. "Mut miks ne antaa läksyjä?" Jacob ihmetteli silmät suurina. "Että sä oppisit", Tobey vastasi ja auttoi sitten Jacobia läksyissä.

"Jen, miltä susta tuntuu? Sun elämä ei tainnu mennä ihan sun piirrustusten mukaan", Tobey kysyi kerran Jeniltä lasten ollessa nukkumassa. "Emmä tiiä.. Hyvältä kai", Jen vastasi ja suuteli Tobeyta. Sitten hän katsoi itseään peilistä. Kuinka hän oli vanhentunutkaan! Hiuksissa oli jo harmaita raitoja ja kilojakin oli kertynyt vyötärölle. Elämä ei todellakaan ollut mennyt niinkuin Jen oli suunnitellut sen menevän. Hänen ei pitänyt mennä naimisiin, hänen ei pitänyt saada lapsia... Jenistä tuntui siltä, kuin hän vasta olisi tavannut Tobeyn... Mutta silti, kaikesta huolimatta hän oli niin onnellinen, ettei olisi vaihtanut päivääkään pois.

Aika kului ja lapset varttuivat teineiksi ja karkasivat yliopistoon. Jen ja Tobey jäivät kahdestaan. He olivat jo vanhoja, elämänsä tien päässä. Tobey kuoli vähän ajan päästä ja Jen jäi yksin. Hän tiesi, että hänenkin aikansa mennä olisi pian, eikä hän siksi surrut Tobeyta niin kauheasti. Kun aika lopulta tuli, hän katsoi vielä kerran tyhjää kotiansa ennenkuin astui ikuisen valon maailmaan.